Vuoden 1918 tapahtumat jättivät syvät haavat
Jämsä 1918 (osa 6): Sisällissodan jälkeen kansa oli Suomessa ja totta kai myös Jämsässä kahtia jakaantunut. Mutta joko nyt sisällissodan tapahtumia voidaan käsitellä kiihkottomasti historiana?
Seppolan rautasilta ja Hotelli Sillankorva vuonna 1917. (Kuva: Emil Brask 1917 Leo Salmisen kokoelma)
Manninen oli sama mies, jonka ruumiin vaimo sitten oli maasta kaivanut, kun ruumis oli jäänyt liian lähelle maan pintaa, koskei sille edeltäpäin ollut hautaa tilattu. Todistaja (haudankaivaja Mäkinen) vakuutti kyynelsilmin, että hän ainoastaan pakotuksesta oli ollut teloituksissa mukana ja ettei hän mitään vainajilta ollut ryöstänyt.
Vielä kerran palaamme Jämsän haudankaivaja Aleksander Mäkisen valaehtoiseen kertomukseen. Mäkinen antoi lausuntonsa alkusyksystä 1918, kun senaattori, asianajaja Ruusuvaara ja yksityisetsivä Johansson tulivat Helsingistä Jämsään tutkimaan punaisten katoamisia.
Kaksikon oli kutsunut tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala, joka oli talvella ollut valkoisten sotaretkellä. Keväällä hänet oli valittu suojeluskunnan esikunnan päälliköksi. Vuolle-Apiala oli joutunut tilanteeseen, jossa punaisten vaimot olivat kyselleet kadonneiden miestensä perään.
Alun perin suojeluskunnan esikunta antoi Ruusuvaaralle tehtävänannon katoamisten toteamiseksi, jotta kadonneitten omaiset voisivat ryhtyä järjestämään asioita, joihin kuolema milloinkin antaa aihetta. Historioitsija Marko Tikka toteaakin teoksessaan Valkoisen hämärän maa toimeksiannon osoittaneen, että esikunnan jäsenet tiesivät kadonneitten olevan kuolleita.
Ruusuvaaran tutkimukset eivät kuitenkaan jääneet salaisuudeksi, koska hän teki lukuisia kuulusteluja eri puolilla pitäjää ja sai kasapäin kirjeitä kadonneitten omaisilta. Kesken kuulustelujen muuten Johannes From häipyi Jämsästä, kun hän oli jo jonkin verran kertonut ampumisista. Lopulta Ruusuvaaran tutkimukset vuotivat työväenlehtiin, jotka auliisti toitottivat jämsäläisten ”lahtareitten” selvittelevän omia tekosiaan.
Jämsäläisporvariston rivit hajosivat: osa suojeluskuntalaista oli raivoissaan asioiden kaivelusta. Syyttävä sormi osoitti Vuolle-Apialaan: hänestä alettiin levittää juoruja, joiden mukaan hän veljeili punakaartilaisten kanssa. Marko Tikan mukaan vapaussotasankarista oli tullut epähenkilö, ja tilanne oli irvokas: kaikki tiesivät, mistä oli kyse, mutta estääkseen asian tulon ”todella julkiseksi”, oli kiellettävä kaikki.
Suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin jakoikin Jämsässä vuosikymmenet jyrkästi porvaristoa ja vasemmistoa.
Valkoinen puoli muisti sisällissotaa vapaussotana, joka vapaussota-käsityksen mukaan takasi maan itsenäisyyden. Saaren kartanon ja kirkkomaan tapahtumista taasen vaiettiin. Työväenlehdistö puolestaan piti säännöllisesti läpi 1920-luvun esillä Jämsän tapahtumia muun muassa julkaisemalla jämsäläisten punaleskien kirjoituksia ja seuraamalla Saaren sekä myöhemmin Fromin oikeudenkäyntejä.
Jämsän historian vuosilta 1926–77 kirjoittanut Seppo Kuusisto toteaa, että poleemisuudestaan huolimatta työväenlehtien jutut antoivat Jämsän tapahtumista kuvan, joka ei olennaisesti poikkea myöhemmän tutkimuksen käsityksistä.
Sisällissodan jäljet näkyivät myös porvariston keskinäisissä suhteissa. ”Jäsentenvälinen” taistelu vaikutusvallasta käytiin ”nousukas” Joonas Vuolle-Apialan leirin ja niin sanotun vanhajämsäläisen porvariston välillä.
Nousukassuvun ja perinteisten mahtisukujen välienselvittely huipentui 1920-luvun puolivälistä, kun Vuolle-Apialan leirin haltuunsa saaman Jämsän Sanomien kilpailijaksi perustettiin mahtisukujen toimesta paikallislehti Vanha Jämsä. Henkilökohtaisuuksiin menneet huikeat kiistakirjoitukset puolin ja toisin olivat aikansa jatkosarjaa parhaimmillaan tai pahimmillaan, ulkopuolisille myös varmasti takuuvarmaa viihdettä.
Jämsän vuoden 1918 tapahtumat nousivat laajemmin historiatutkimuksessa esiin vuonna 1967, kun Jaakko Paavolaisen kirja Valkoinen terrori ilmestyi. Kyllä, vuotta aiemmin Paavolaiselta oli ilmestynyt kirja Punainen terrori, joten molemmat puolet tulivat kyllä käsiteltyä.
Vuonna 1995 jämsänkoskelaislähtöinen historioitsija ja toimittaja Jukka Rislakki julkaisi Jämsän vuoden 1918 tapahtumista teoksen Kauhun aika, jossa kuvataan tapahtumia lähes uhri uhrilta.
Vuonna 2001 pystytettiin Jämsän kirkkomaalle kaksiosainen Rauhan ja sovinnon muistomerkki koskien vuoden 1918 tapahtumia. Kyseessä oli Jämsän ja Jämsänkosken kaupunkien, seurakuntien ja suurimpien poliittisten puolueitten yhteistyöhanke.
Nyt kun sisällissodan Jämsän tapahtumista on kulunut sata vuotta, tuntuu kaikesta ajan kulusta, historiatutkimuksesta ja muistomerkeistä huolimatta edelleenkin siltä, että tapahtumien esiin nostamiseen suhtaudutaan ainakin jossain määrin samojen rintamalinjojen takaa kuin joskus 1920-luvulla.
Joku valkoisten napamiesten perillisistä jo kolmannessa tai neljännessä polvessa haluaa väistää Jämsän tapahtumien ”ruotimisen”, joku tiukka vasemmistolainen taas saattaa edelleen käsitellä asiaa 1920-lukulaisen luokkasotahengen sanankäytöllä. Hitaita, niin kovin hitaita ovat haavat arpeutumaan.
Historia on historiaa, ja Jämsänkin tapahtumia pitäisi voida käsitellä, sanotaan nyt kiihkottomasti ilman ylimääräistä paatosta ja yleistävää syyllistämistä, mutta toisaalta myös vähättelemättä tapahtumia suuntaamalla asian käsittely yleistäviin vasta-argumentteihin tai viittaamalla kintaalla.
On myös muistettava, että yhteiskunta oli vuonna 1918 toisenlainen: yleisesti hyväksytyt käsitykset yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ovat sadassa vuodessa muuttuneet: mikä nykyään on itsestäänselvyyttä, ei sitä sata vuotta sitten ollut. Eikä kiihkottomampi, ei-paatoksellinen suhtautuminen tapahtuneeseen toisaalta tarkoita sitä, että kunnioitus Jämsän tapahtumien kuolonuhrien muistoa kohtaan mitenkään haalenisi.
Ihminen on aina ihminen, ja poikkeusoloissa ihmisluonteen pimeimmät puolet tulevat esiin joissain ihmisyksilöissä. Siksi poikkeusoloista on haluttu tehdä ja tehdään esimerkiksi kirjoja tai näytelmiä: Leo Tolstoin sanoin halutaan etsiä vastausta kysymykseen mikä on ihminen ja mikä on hänen tehtävänsä maan päällä.
Vielä kerran palaamme Jämsän haudankaivaja Aleksander Mäkisen valaehtoiseen kertomukseen. Mäkinen antoi lausuntonsa alkusyksystä 1918, kun senaattori, asianajaja Ruusuvaara ja yksityisetsivä Johansson tulivat Helsingistä Jämsään tutkimaan punaisten katoamisia.
Kaksikon oli kutsunut tilanomistaja Joonas Vuolle-Apiala, joka oli talvella ollut valkoisten sotaretkellä. Keväällä hänet oli valittu suojeluskunnan esikunnan päälliköksi. Vuolle-Apiala oli joutunut tilanteeseen, jossa punaisten vaimot olivat kyselleet kadonneiden miestensä perään.
Alun perin suojeluskunnan esikunta antoi Ruusuvaaralle tehtävänannon katoamisten toteamiseksi, jotta kadonneitten omaiset voisivat ryhtyä järjestämään asioita, joihin kuolema milloinkin antaa aihetta. Historioitsija Marko Tikka toteaakin teoksessaan Valkoisen hämärän maa toimeksiannon osoittaneen, että esikunnan jäsenet tiesivät kadonneitten olevan kuolleita.
Ruusuvaaran tutkimukset eivät kuitenkaan jääneet salaisuudeksi, koska hän teki lukuisia kuulusteluja eri puolilla pitäjää ja sai kasapäin kirjeitä kadonneitten omaisilta. Kesken kuulustelujen muuten Johannes From häipyi Jämsästä, kun hän oli jo jonkin verran kertonut ampumisista. Lopulta Ruusuvaaran tutkimukset vuotivat työväenlehtiin, jotka auliisti toitottivat jämsäläisten ”lahtareitten” selvittelevän omia tekosiaan.
Jämsäläisporvariston rivit hajosivat: osa suojeluskuntalaista oli raivoissaan asioiden kaivelusta. Syyttävä sormi osoitti Vuolle-Apialaan: hänestä alettiin levittää juoruja, joiden mukaan hän veljeili punakaartilaisten kanssa. Marko Tikan mukaan vapaussotasankarista oli tullut epähenkilö, ja tilanne oli irvokas: kaikki tiesivät, mistä oli kyse, mutta estääkseen asian tulon ”todella julkiseksi”, oli kiellettävä kaikki.
Suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin jakoikin Jämsässä vuosikymmenet jyrkästi porvaristoa ja vasemmistoa.
Valkoinen puoli muisti sisällissotaa vapaussotana, joka vapaussota-käsityksen mukaan takasi maan itsenäisyyden. Saaren kartanon ja kirkkomaan tapahtumista taasen vaiettiin. Työväenlehdistö puolestaan piti säännöllisesti läpi 1920-luvun esillä Jämsän tapahtumia muun muassa julkaisemalla jämsäläisten punaleskien kirjoituksia ja seuraamalla Saaren sekä myöhemmin Fromin oikeudenkäyntejä.
Jämsän historian vuosilta 1926–77 kirjoittanut Seppo Kuusisto toteaa, että poleemisuudestaan huolimatta työväenlehtien jutut antoivat Jämsän tapahtumista kuvan, joka ei olennaisesti poikkea myöhemmän tutkimuksen käsityksistä.
Sisällissodan jäljet näkyivät myös porvariston keskinäisissä suhteissa. ”Jäsentenvälinen” taistelu vaikutusvallasta käytiin ”nousukas” Joonas Vuolle-Apialan leirin ja niin sanotun vanhajämsäläisen porvariston välillä.
Nousukassuvun ja perinteisten mahtisukujen välienselvittely huipentui 1920-luvun puolivälistä, kun Vuolle-Apialan leirin haltuunsa saaman Jämsän Sanomien kilpailijaksi perustettiin mahtisukujen toimesta paikallislehti Vanha Jämsä. Henkilökohtaisuuksiin menneet huikeat kiistakirjoitukset puolin ja toisin olivat aikansa jatkosarjaa parhaimmillaan tai pahimmillaan, ulkopuolisille myös varmasti takuuvarmaa viihdettä.
Jämsän vuoden 1918 tapahtumat nousivat laajemmin historiatutkimuksessa esiin vuonna 1967, kun Jaakko Paavolaisen kirja Valkoinen terrori ilmestyi. Kyllä, vuotta aiemmin Paavolaiselta oli ilmestynyt kirja Punainen terrori, joten molemmat puolet tulivat kyllä käsiteltyä.
Vuonna 1995 jämsänkoskelaislähtöinen historioitsija ja toimittaja Jukka Rislakki julkaisi Jämsän vuoden 1918 tapahtumista teoksen Kauhun aika, jossa kuvataan tapahtumia lähes uhri uhrilta.
Vuonna 2001 pystytettiin Jämsän kirkkomaalle kaksiosainen Rauhan ja sovinnon muistomerkki koskien vuoden 1918 tapahtumia. Kyseessä oli Jämsän ja Jämsänkosken kaupunkien, seurakuntien ja suurimpien poliittisten puolueitten yhteistyöhanke.
Nyt kun sisällissodan Jämsän tapahtumista on kulunut sata vuotta, tuntuu kaikesta ajan kulusta, historiatutkimuksesta ja muistomerkeistä huolimatta edelleenkin siltä, että tapahtumien esiin nostamiseen suhtaudutaan ainakin jossain määrin samojen rintamalinjojen takaa kuin joskus 1920-luvulla.
Joku valkoisten napamiesten perillisistä jo kolmannessa tai neljännessä polvessa haluaa väistää Jämsän tapahtumien ”ruotimisen”, joku tiukka vasemmistolainen taas saattaa edelleen käsitellä asiaa 1920-lukulaisen luokkasotahengen sanankäytöllä. Hitaita, niin kovin hitaita ovat haavat arpeutumaan.
Historia on historiaa, ja Jämsänkin tapahtumia pitäisi voida käsitellä, sanotaan nyt kiihkottomasti ilman ylimääräistä paatosta ja yleistävää syyllistämistä, mutta toisaalta myös vähättelemättä tapahtumia suuntaamalla asian käsittely yleistäviin vasta-argumentteihin tai viittaamalla kintaalla.
On myös muistettava, että yhteiskunta oli vuonna 1918 toisenlainen: yleisesti hyväksytyt käsitykset yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ovat sadassa vuodessa muuttuneet: mikä nykyään on itsestäänselvyyttä, ei sitä sata vuotta sitten ollut. Eikä kiihkottomampi, ei-paatoksellinen suhtautuminen tapahtuneeseen toisaalta tarkoita sitä, että kunnioitus Jämsän tapahtumien kuolonuhrien muistoa kohtaan mitenkään haalenisi.
Ihminen on aina ihminen, ja poikkeusoloissa ihmisluonteen pimeimmät puolet tulevat esiin joissain ihmisyksilöissä. Siksi poikkeusoloista on haluttu tehdä ja tehdään esimerkiksi kirjoja tai näytelmiä: Leo Tolstoin sanoin halutaan etsiä vastausta kysymykseen mikä on ihminen ja mikä on hänen tehtävänsä maan päällä.
FAKTA
* Sisällissodan historiankirjoituksen uraauurtavina teoksina pidetään Jaakko Paavolaisen kirjoja punaisesta ja valkoisesta terrorista. Kirjat ilmestyivät vuosina 1966 ja 1967.
* Toimittaja, tutkija Jukka Rislakin Kauhun aika vuodelta 1995 (uudistettu ja laajennettu laitos 2007) kaivaa esiin Jämsän tapahtumat lähes uhri uhrilta. Rislakin kirjan jälkeen Suomessa on ilmestynyt useita muita tietyn paikkakunnan tai seudun sisällissodan tapahtumista kertovia historiakirjoja.
* Jämsän valkoisen terrorin keskeisen hahmon, Kärkölästä tulleen Veikko Sippolan vaiheita laajemminkin on kuvattu Aapo Roseliuksen vuonna 2006 ilmestyneessä historiateoksessa Teloittajien jäljillä.
* Heikki Ylikankaan maineikas Tie Tampereelle (1993) sivuaa Jämsän tapahtumia ja antaa kattavan kuvan sisällissodan yhdestä ratkaisutaistelusta, Länkipohjan taistelusta.
* Sisällissodan historiankirjoituksen uraauurtavina teoksina pidetään Jaakko Paavolaisen kirjoja punaisesta ja valkoisesta terrorista. Kirjat ilmestyivät vuosina 1966 ja 1967.
* Toimittaja, tutkija Jukka Rislakin Kauhun aika vuodelta 1995 (uudistettu ja laajennettu laitos 2007) kaivaa esiin Jämsän tapahtumat lähes uhri uhrilta. Rislakin kirjan jälkeen Suomessa on ilmestynyt useita muita tietyn paikkakunnan tai seudun sisällissodan tapahtumista kertovia historiakirjoja.
* Jämsän valkoisen terrorin keskeisen hahmon, Kärkölästä tulleen Veikko Sippolan vaiheita laajemminkin on kuvattu Aapo Roseliuksen vuonna 2006 ilmestyneessä historiateoksessa Teloittajien jäljillä.
* Heikki Ylikankaan maineikas Tie Tampereelle (1993) sivuaa Jämsän tapahtumia ja antaa kattavan kuvan sisällissodan yhdestä ratkaisutaistelusta, Länkipohjan taistelusta.