Tapaus Isomäki-From 1918, käsikirjoitus

I osa: Isomäki

Te siis aiotte tehdä romaanin sisällissodan aikasista tapahtumista ja keräätte siihen aineistoa? Ja että kirja ilmestyisi vuoden päästä keväällä 1948, kun sisällissodasta on kolmekymmentävuotta. Romaani sijoittuisi kuvitteelliselle paikkakunnalle, Jämsää ei mainita, eikä Jämsään viittaavia tunnistettavia surmapaikkoja. Henkilöt ovat myös kuvitteellisia. Kuten myös minä. . . . Niin, minähän kirjoitin kokemuksistani vuodelta 1918 sellaisen pienoisromaanin. Joten omalta osaltani olen asettanut itseni julkisuuden alttarille. No, se kirjoitelmani oli sellainen nopea kyhäelmä, pintaraapaisu. Halusin kirjoittamalla purkaa tapahtumat eletyksi historiaksi, mutta se ei onnistunut. Näiden 29 vuoden aikana olen nimittäin joka yö piehtaroinut painajaisissa: milloin olen Kansallistalolla kuulusteluissa, milloin vankijunassa matkalla Pohjanmaalle, milloin vankileirillä Kokkolassa, milloin matkalla Elisabetin metsään . . . Vuosi 1918 seuraa minua joka päivä ja taluttaa minut hautaani saakka.
Niin, mistä aloitan? Siitäkö, kun minut oli raahattu laskiaistiistaina aivan yllättäen opettajan toimestani Jämsänkoskelta Jämsän Kansallistalolle kuulusteluihin. Siitä päivästähän painajaiseni alkoi. Sellaiset kaksi viikkoa kansalaissodan syttymisen jälkeen.
(Caruson musiikkia taustalle ”rahisevaa”, Santa Lucia ym.)

Seisoin Kansallistalon juhlasalin viereisessä huoneessa kuulusteluissa. Seinän vierustoilla oli joitain suojeluskunnan esikunnan jäseniä, kotipitäjäni silmäätekeviä mahtimiehiä, oven suussa vartioi pieni mies täydessä sotavarustuksessa. Tunnistin hänet Johannes Fromiksi, Rummin Jussiksi. Minua hämmästytti nähdä hänet suojeluskunnan asemiehenä. Pikemminkin olisin kuvitellut hänet punainen käsivarsinauha hihassaan. Olin näet joskus syksyllä nähnyt hänet humalaisten työläisjätkien sakissa. Suutarin töitä teki satunnaisesti, mutta muuten vietti levotonta elämää. Kuulustelijaani, sellaista kolmikymppistä tyhjäkatseista miestä sen sijaan en ollut nähnyt koskaan.

(Sippola:) Että miksikö olette täällä kuulusteltavana herra Isomäki. No minäpä kerron: te kuulutte Jämsänkosken punakaartiin.
(Isomäki:) Väite on järjen vastainen herra . . .
(Sippola:) Sippola, vänrikki Sippola.
(Isomäki:) Niin herra vänrikki. Minähän olen poliittiselta kannaltani nuorsuomalainen. Kuulun Nuorsuomalaiseen puolueeseen. Minulla on jäsenkirjakin. Kuinka siis voisin kuulua punakaartiin.
(Sippola:) Voisihan minullakin olla hämäämistarkoituksessa Jämsän työväenyhdistyksen jäsenkirja. Eli turha väittää vastaan. Te olette punakaartilainen! Kansanopettaja!
(Isomäki:) Minulla ei ole mitään tekemistä aseellisten puuhien kanssa. Se sotii ajatusmaailmaani vastaan.
(Sippola:) Ainakin olette työväenyhdistyksen jäsen. Vietätte aikaanne Jämsänkosken työväentalolla ja olette ohjanneet punakaartilaisten harjoituksia. Se on varmaa.
(Isomäki:) On totta, että olen käynyt jonkin verran työväentalolla lukemassa lehtiä. Ja kerran olen näyttänyt ohi kulkiessani voimisteluryhmälle pyydettäessä yhden sulkeisliikkeen. Mutta en ole päivääkään kuulunut mihinkään työväenyhdistykseen.
(Sippola:) Valehtelette! Hävetkää! Te kuulutte työväenyhdistykseen. Tehän olette pitänyt kiihotuspuheita Jämsänkosken työväentalolla.
(Isomäki:) Herranjumala. Mistä te tuollaisia väitätte?
(Sippola:) Koska te olette pitäneet puheita työnväentalolla.
(Isomäki:) Jos te tarkoitatte puhetta, jonka pidin viime vuoden maaliskuussa, niin kyseessähän oli yhteinen isänmaallinen juhla, jossa juhlittiin kukistunutta tsaarinvaltaa. Ei siinä puheessa mitään rikollista ollut. Puhuin kyllä, että maattomien ja työläisten oikeuksia tulisi parantaa ja että köyhien lasten opintoja olisi edistettävä. Mutta ei se mitään vallankumouksellista propagandaa ollut, ei herra paratkoon. Yleisiä valistuneitten porvareitten mietteitä.
(Sippola:) Yleisiä valistuneitten porvarien mietteitä, älkää naurattako. Missä on Jämsänkosken punakaartin asekätkö?
(Isomäki:) Mistä ihmeestä minä sellaista voisin tietää?
(Sippola:) Kyllä te tiedätte . . . Ahaa, vaikeneminen on myöntymisen merkki vai kuinka se sanonta meneekään. No entäs mikäs se oli se Jämsänkosken työväentalolla pidetty yöllinen kokous, jossa päätettiin lähteä ryöstämään Jämsän kirkonkylän taloja?
(Isomäki:) En tiedä mistään tuollaisesta kokouksesta.
(Sippola:) Ettekö muka tiedä? Teidäthän valittiin kokouksessa läsnä olleena ryöstöretken johtajaksi. Kansankoulunopettaja ryöstökoplan johtajana. Olette te melkoinen kansankynttilä.
(Isomäki:) Herra Sippola! Miksi minua syytetään moisista teoista? Minähän olen maailmankatsomukseltani porvari, enkä vähässäkään määrin usko, että sosialismi olisi ratkaisu köyhien aseman parantamiseen. Ja kuitenkin te syytätte minua kuulumisesta punakaartiin ja työväenyhdistykseen. Minä en muuta toivo kuin että punaiset tulisivat järkiinsä ja lopettaisivat kapinansa ja tämä onneton sisällissota päättyisi mahdollisimman pian.
(Sippola:) Sotapoliisi From! Saattakaa herra Isomäki eteisen vaateaitaukseen odottamaan ja vartioikaa häntä siellä, kun kuulustelemme välillä todistajia. (Musiikki häivyttyy.)

Niin herra kirjailija . . . anteeksi, nimenne ei painunut mieleeni . . . Niin, herra Lehtonen. Voitte vain kuvitella, että pääni oli aivan sekaisin. Tuntui mahdottomalta käsittää, että minua epäiltiin punakaartin johtajaksi. Oliko minua kohtaan niin hirvittävä viha joidenkin suojeluskuntalaisten taholta? Olin tapaillut neitoa, johon suojeluskuntalainen Haarla oli myös ihastunut, totta. Ja minulla oli ollut erimielisyyksiä kouluni johtokunnan ja sen puheenjohtajan Grönholmin kanssa, totta. Hän oli Jämsän suojeluskunnan esikunnan jäsen. Olin ajanut periksi antamatta parannuksia köyhien oppilaiden asemaan ja tehtaan koululle omaa keittiötä, ja kaiketi astunut Grönholmin varpaille. Mutta eihän noiden asioiden pitänyt antaa syitä vangitsemiseeni. Ihastuminen samaan naiseen tai periksi antamattomuus koulun kehittämisestä. Saattoivatko sivistyneinä itseään pitävät ihmiset alentua kaunojensa purkamiseen noin alhaisella tavalla?
Se on uskomatonta. Mutta muutakaan vastausta en ole kansalaissodan jälkeisten 29 vuoden aikana keksinyt tuolle suunnattomalle vihalle minua kohtaan.

Mutta vielä tähän sotapoliisi Fromiin, Siellä vaateaitauksessa yritin ottaa häneen katsekontaktia, mutta hänen katseensa pälyili seinillä. Anteeksi, mutta voisitteko kertoa . . . Hiljaa, puhuminen on kielletty!
Hän osoitti vapisevin käsin kiväärillään minua. Sellainen reilu parikymppinen pieni mies täydessä varustuksessa: vihreä saksalainen diagonaalipuku, saappaat, kannukset, kenttäpullo, kivääri ja pistooli koteloineen. Ja sapeli vyöllä. Minulle tuli tunne että hän oli ylpeä varustuksestaan. Janosiko hän päästä ampumaan? Nyt hän katsoi silmiini. Hänen silmissään oli vihaa. En ymmärtänyt miksi? Mitä syytä hänellä oli vihata minua? Tuntui kuin hän olisi voinut ampua minut siihen paikkaan. Mitä pahaa olin muka hänellekin tehnyt? Mitä pahaa ylipäätään olin tehnyt vangitsijoilleni? Olihan heidän tiedettävä, että heidän väitteensä kuulumisestani punakaartiin tai edes punaisiin olivat täysin tuulesta temmattuja.
Ja tiesiväthän he, sillä he vapauttivat minut sieltä Kansallistalolta reilun kolmen tunnin kuulustelun jälkeen. Ja minä onneton luulin, että vainoamiseni oli ohi. Mutta ei. Jo reilun viikon päästä Sippola ja Saaren kartanon isäntä Jalmari Saari, Grönholm sekä tämä Johannes From tulivat ja vangitsivat minut uudestaan yhteiskuntajärjestykselle vaarallisena henkilönä. Muutaman päivän kuluttua minut kävelytettiin kahdeksan miehen vankikolonnassa pakkasyössä Jyväskylään. Sieltä via dolorosani jatkui täyteen sullotussa vankijunassa Pohjanmaalle. (Alkaa kuulua kulkevan junan ääntä.) Olin sotavanki tietämättä miksi olin menettänyt vapauteni . . . (tauko).

Värjötin vaunun nurkassa. Sivuillani tuijottivat vaiteliaina synkästi eteensä sellin kuusi muuta vankia. Me varmasti kaikki ajattelimme samaa: mihin meitä viedään, näemmekö enää huomista. Sitten tein jotakin hetken mielijohteesta. Menin tirkistämään ovihäkin raosta keskikäytävälle.
(Isomäki:) Päästäkää minut pois, olen syytön. En ole ikinä kuulunut punakaartiin.
(Vartija:) Olepas nyt ihan hiljaa.
(Isomäki:) Olen syytön, uskokaa, olen syytön.
(Vartija:) Ihan rauhassa. (Vilkuilee sivuilleen.) Ja siks toisekseen vartijat ei saa puhuu vankien kanssa.
(Isomäki:) Olen syytön, uskokaa, olen syytön. On tapahtunut suuri erehdys. Olen opettaja Kaarlo Isomäki Jämsästä.
(Vartija:) Uskohan nyt.
(Isomäki:) Olen vangittuna syystä jota en tiedä. En ole punakaartilainen tai edes punainen, vaan maailmankatsomukseltani porvari, päästäisittekö minut pois, haluan liittyä teihin.
(Vartija:) Ettäkö haluut oikein liittyy meihin, koska oot muka porvari. Eksä muuta enää keksi päästäkseks vapaaks? (Vilkuilee sivuilleen.) Oos nyt hiljaa tai ne hiljentää sut..
Hetken aikaa hiljaista, vain kulkevan junan ääni.

(Vanki:) Mikäs kumma opettajan on köyhien joukkoon heittänyt? Sä oot siis herra, eivätkös opettajat pidä itteään porvareina. Niinhän sä ainakin yritit vakuuttaa vartijoille. Mutta huonosti kävi. Ootte tyytyväisii kun saatte nuolla porvareitten kättä, vaan nyt ei onnistunu. Niin, tehän ootte vain porvareitten juoksupoikia. Ja työläisten joukkoon ette haluu kuuluu, kun ootte olevinanne herroja. Miltäs nyt tuntuu olla täällä vankina samassa helvetissä Virtasen akan pojan ja muitten työläisten kanssa?

Minä hullu, miksi alennuin anomaan. Punakaartilaisuudesta syytetty vanki haluaa liittyä valkoisiin. Eihän se voi kuulostaa muulta kuin halpamaiselta, epätoivoiselta valheelta päästä vapaaksi. Kummallista! Olen vihollinen kaikille: junassa punaisten vankien keskuudessa olen porvari, Jämsän suojeluskunnan esikunnalle olen punainen. Minä taatusti rauhaa rakastava mies. On näköjään mahdotonta olla rintamalinjojen välissä: sinua vain revitään, jos koitat rakentaa, jos et valitse puoltasi, se valitaan puolestasi. Miksi meillä on aina valittavana vain kaksi toisilleen niin vierasta totuutta? (Juna pysähtyy.) Miksi emme voisi ottaa molemmista totuuksista kummankin hyvät puolet ja rakentaa yhdessä jotain kestävää?

(Kuuluu junan käytävältä, ovia auotaan ja suljetaan.) Lahtinen Veikko, Juhola Lassi käytävälle . . . Koivunen Matti käytävälle . . . Pesonen Pekka, Järvi Antti käytävälle . . . Virtanen Otto käytävälle.
(Alkaa kesken kuulutusten.) Nimiä kuulutetaan junan käytävältä. Nytkö minutkin viedään? Tähänkö loppuu elämäni, alhaiseen kostoon henkilökohtaisista asioista. Kosto; mitään muuta järkeenkäypää selitystä ei ole sille, että olen junavaunussa punavankina punavankien joukossa. (Virtanen viedään.) No niin, lähdetään, eteenpäin, eteenpäin ulos junasta.
Rukoile, muistele lapsuuttasi: äiti vierellä rukoilemassa iltarukousta, ihana lämmin sänky, äidin tuoksu, äiti maailman kaunein ja pehmein sana: Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani. Anteeksi synnit antaen rauhalla siunaa Jeesuksen. Jos vielä uuden päivän saan, lapsenas auta kasvamaan, niin että taivaan kirkas sää täällä jo saisi lämmittää.
(Juna nytkähtänyt rukouksen aikana liikkeelle, kuuluu kuulutus.) Huomio, huomio! Kartanon polttajia ja murhamiehiä vietiin ammuttavaksi. Tiedoksi, että rikoksista ammutaan. Hiljaisuus!

Tätä vihan määrää. Kuin vihaa olisi aikansa satanut taivaalta jokiuomaan ja nyt pato on murtunut ja päästänyt vihan tulvimaan yli äyräitten niin että se peittää koko Suomen. Vangitut vihaavat vartioitaan, vartijat vangittuja, punaiset valkoisia, valkoiset punaisia ja sitten on molemmin puolin noita rumminjusseja, jotka vain vihaavat vihatakseen.
Eivätkä viha ja katkeruus purkaantuessaan suinkaan laannu, vaan päinvastoin; vapaaksi päästyään viha synnyttää vain uutta vihaa ja lopulta vihan kierteeseen turrutaan, vihasta tulee yhteinen olotila, luonnollinen osa elämää, se saa hyväksynnän ja oikeutuksen, ja kumppanikseen koston. Ja niin olemme kierteessä, josta on mahdoton päästä pois. (Junan ääni häivyttyy pikku hiljaa.)

No niin, eksyin tarinastani. Minulla on herra Lehtonen paha tapa alkaa julistaa ja ajautua sivupoluille . . . Niin. Meidät kuljetettiin ryssistä tyhjennettyyn kasarmiin Kokkolassa. Sellimme oli täyteen ahdettu, sellaiset neljäkymmentä miestä. Ja niitä sellejä oli kasarmissa ainakin kymmenen. Elimme miten elimme: keltaisina, näivettyneinä, kuin kokoon pusertuneina. Kaksikymmentäviisi grammaa ryssänlimppua ja muutama silakanruoto päivässä pitivät juuri ja juuri hengissä, tai sitten eivät: joku kuoli tautiin, toinen tuli hulluksi, kolmas teki itsemurhan. Samaan selliin numero viisi sullottiin August Laine, koristemaalari, Jämsän työväenyhdistyksen sihteeri ja kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja; palavasieluinen idealisti, mutta ehdoton rauhan mies. Meistä tuli ystävät. Siellä sellissä numero viisi August ja minä, kaksi ehdotonta rauhan miestä, odotimme ja odotimme päivästä toiseen kohtalomme ratkeamista.
Joskus maaliskuun lopulla vankileirin komendantti haki minut kuulusteluihin: kertoi samalla, että Sippola oli käynyt Jämsän suojeluskunnan esikunnan nimissä peräämässä, että miksi minua ja August Lainetta ei ole tuomittu valtiopetoksesta ja ammuttu. Sippola oli joutunut lähtemään tyhjin käsin pois. Pysyin kuitenkin vangittuna, vaikka komendantti ihmetteli, miksi minun vangitsemiselleni ei ollut esitetty mitään perusteluja.
(Beethovenin Kuutamosonaatti osa 1.)

Sitten myöhemmin keväällä vankileirille tuotiin eräs Juuso Mäntylä, kiertolaiselämää viettänyt ukonrahjake. Hän oli ollut Jämsässä ennen kuin hänet oli vangittu Korpilahdella.
(Isomäki:) Sinä Mäntylä siis väität, että Jämsässä Saaren Jallun ja Rummin Jussin joukkio riehuu pitkin pitäjää. Vangitsevat ihmisraukkoja heppoisin perustein, eikä heitä enää sen jälkeen näy.
(Mäntylä:) Totta se on, yhtä totta kuin mä seison tässä vierelläs. Jämsän kirkon kellotapulissa ja hautausmaalla on ammuttu öisin kymmeniä ja kymmeniä.
(Isomäki:) Mutta miksi? Eihän Jämsässä ole missään vaiheessa sodittu ja valta on ollut koko ajan valkoisilla. Ja valkoiset ovat jo vallanneet Tampereen ja sota ratkeamassa. Ei, eihän se voi olla totta.
(Mäntylä:) Totta se on, usko pois, vangitsevat ensin, ampuvat sitten kirkkomaalla. Jämsän haudankaivaja kerto mulle, joutunu oleen teloituksissa todistajana. Ne tuo vankeja ammuttavaksi aina kaksi käsiraudoilla toisiinsa kytkettynä. Toinen saa oottaa, kun toinen on ammuttu. Mitään armoo ei anneta, vaikka kuinka rukoilisivat. Rummin Jussi ja Saaren Jallu on pääpukareita. Ihmettelevät kylillä, että mikä sen Jussin sellaiseksi verihurtaksi ja lahtarien pääteloittajaksi on saanut. Eivät tahdo uskoa. Sellanen hiljainen kaveri se oli ennen ollu, mitä nyt kännissä joskus riehu.
(Isomäki:) Eihän tuo voi olla totta?
(Mäntylä:) No totta se on. Miks mä muka keksisin tällasta omasta päästä.

Miksi he ovat päästäneet pedot irti? Täytyyhän suojeluskunnan esikunnan tietää, mitä Jämsän yössä tapahtuu. Miksi he eivät estä teloituksia? Jos kerran eivät estä, niin sellainen esivalta on sekä kykenemätön että välinpitämätön. Ja eikö välinpitämättömyys pahalle ole pahuutta siinä kuin pahat teot? Sillä välinpitämättömyys mahdollistaa teot, mutta teot eivät olisi mahdollisia ilman välinpitämättömyyttä. Ja lopulta käy niin, että vielä alussa välittäneet turtuvat ja pikku hiljaa ummistavat silmänsä ja sulkevat korvansa pahuudelta selvitäkseen itse elämässä eteenpäin. Jäljelle jäävät vain pedot ja uhrit . . .
Parempi on siis olla Kokkolassa nälässä, ahtaudessa ja hirvittävässä lemussa teurastamassa täitä kuin Jämsässä . . .
Rits risahtaa Sippola, räts räsähtää Saaren Jallu, lits litistyy Rummin Jussi, läts läsähtää kuka nyt läsähtääkin . . . rits, räts, lits, läts, risahtaa, räsähtää, litistyy, läsähtää, rits, räts, lits, läts, rits, räts, lits, läts, kuolkaa, kuolkaa, että viattomat ihmiset saavat elää!

(Isomäki): No mitä nyt August? Sinä itsepintaisesti humanismistasi kiinni pitävä vankitoverini, joka uskot Jeesukseen Kristukseen, sinun mukaasi maailman ensimmäiseen sosialistiin ja hänen isäänsä kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Ettäkö olen yhtä katkeruutta ja kostonhalua, viha täyttää kaikki ajatukseni. Ettäkö anteeksianto auttaisi minua kestämään paremmin päivästä toiseen, estäisi vajoamasta alas pohjattomaan pimeyden ja pahuuden kuiluun . . . Anteeksianto! Ei, ei, ei ja vielä kerran ei! Se on mahdotonta . . . Nimittäin August: ei Jumalaa ole olemassa. Niin se vaan on. Katsos jos Jumala on hyvä niin kuin meille on opetettu, niin kuinka hän voi sallia kaiken raakuuden mitä Suomessa tapahtuu. Ja miksi hän sallii todennäköisen teloitukseni. Ja myös sinun August. Sillä eivät Saaren Jallu ja kumppanit ole meitä unohtaneet, älä kuvittelekaan.
Ja jos lisäksi Jumala kerran loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin kuinka on mahdollista, että keskuudessamme on pahoiksi syntyneitä raakalaisia kuten Rummin Jussi. Se ei voi olla mahdollista muuten kuin että Jumala on paha, mikä taas on mahdotonta, sillä eihän Jumala voi olla paha. Siis koko Jumalaa ei ole olemassakaan August. Näin se vaan on. Ajatus voi kuulostaa sinusta kauhealta, mutta se on totta. Hyvästi Jumala, tervetuloa Saatana!
(August:) Kaarlo hyvä, älä! Vastaus hyvyyden ja pahuuden olemassaoloon on kirjoitettu raamattuun.
(Isomäki:) Höpö, höpö. Raamattu on vain kasa ihmisten kyhäilemiä höpö, höpö kirjoitelmia.
(August:) Kuuntele nyt, pyydän. Jumala loi ihmisen alun perin hyväksi.
(Isomäki:) Höpö, höpö.
(August:) Mutta ihminen rikkoi Jumalaansa vastaan ja lankesi syntiin. Siksi ihmisessä on kaksi puolta: hänet on luotu hyväksi, mutta hän on saanut sisälleen myös pahuuden siemenen.
(Isomäki:) Höpö, höpö.
(August:) Syntymästään pahaa ihmistä ei ole olemassa. Nimittäin kaikkeen pahuuteen löytyy aina joku tekijä, jonka seurausta pahuus on. Ihmisen raskaat kokemukset, hänen lähellään olevien ihmisten vaikutus ja kulloinkin vallitsevat olosuhteet . . .
(Isomäki:) Höpö, höpö ja vielä kerran höpö. Ei kaikista vainotuista, kiusatuista ja hyljätyistä tule kylmäverisiä murhaajia, vaikka heillä olisi kuinka kannettavanaan hirveitä kokemuksia ja vaikka vallitsevat olosuhteet antaisivat siihen kuinka mahdollisuuden. Mutta jostain kuitenkin aina ilmaantuu näitä Rummin Jusseja. Eli keskuudessamme on ihmisiä, jotka ovat yksiselitteisesti pahoja jo syntyessään ja jotka mahdollisuuden tultua päästävät luonteensa täysin vapaaksi ovat he sitten punaisia tai valkoisia. Ja koska osa meistä on yksiselitteisesti pahoja, niin emme voi olla Jumalan luomia, hänen kuviaan. Siis Jumala on kumottu, paholainen on ja elää ja piste! Ei ole mitään muuta kuin pahuuden ja vihan maailma. Ja sen ohuesta elämänlangasta meidän on pidettävä kiinni ja sen säännöille opittava, että säilymme hengissä.
(August:) (Tauon jälkeen.) Kaarlo hyvä. Minä toivon hartaasti että löydät takaisin uskosi ihmisyyteen. Toivon, että uskoisit siihen, että hyvyys lopulta voittaa. Silloin sinun olisi helpompi elää. Jos hyväksyt sen, ettei ole kuin pahuutta, ei elämä ole elämisen arvoista.
(Isomäki:) August hyvä: minä tiedän sen ja minä yritän, usko pois minä yritän olla murtumatta Saatanan vietäväksi.
(Musiikki häivyttyy.)

Niin herra Lehtonen. Minä säilyin murtumatta sellissä numero viisi lähes kolme kuukautta, kiitos Augustin. Lähes kolme kuukautta, kunnes toukokuun viidentenä päivänä minut vapautettiin. Jämsän suojeluskunnan esikunta ei edelleenkään ollut esittänyt mitään perusteluita vangitsemiselleni, joten pääsin ehdonalaiseen vapauteen. Kokkolasta en saanut poistua, mutta minulle järjestettiin asunto, sain liikkua vapaasti kaupungilla ja saatoin syödä upseereiden klubilla. Ahmin lehtiä ja tiedotteita: katkera sota oli päättymässä, Viipuri oli jo valkoisilla, punaisten johtajat paenneet Pietariin ja samana päivänä, kun minut vapautettiin, punaisten viimeiset vastarintapesäkkeet Kymenlaaksossa luopuivat taistelusta. Painajaiseni piti olla ohi, kohta Augustkin varmasti vapautettaisiin, painajaisteni piti olla ohi . . . (Tauko.)

(Chopinin surumarssi.) Illan hämärtyessä edelläni marssivat ensimmäisenä parina vankitoverini August Laine ja hänen saattajansa, kokkolalainen asemies. Sitten tulen minä ja saattajani Johannes From, joka on aseistettu lyhyen vartensa päästä varpaisiin. Nopeammin siitä. From tuuppaa aseellaan selkääni ja melkein kaadun. Meidän perässämme on toinen kokkolalainen, jolla on mukanaan lapio. August ja minä olemme marssilla kohti kuolemaamme. Vielä aiemmin päivällä August uskoi ihmisyyteen: etteivät sivistyneet jämsäläiset voi meitä ampua, miksi he ampuisivat, emmehän ole tehneet mitään sellaista, mistä meidät voisi ampua, eikä järjettömiä syytteitä meitä vastaan ole missään tuomioistuimessa käsitelty. Nopeammin siitä. Jossain kauempana tulee Jalmari Saari. Miksi hän jättäytyy kauemmas? Häpeääkö hän vai onko hän yksinkertaisesti niin raukka, että haluaa olla tahrimatta käsiään vereen? Vaikka hän on se jonka sana painaa, hän tekee päätökset ja From on uskollinen, tunteeton teloittaja.

(Isomäki:) Enkö voisi piirtää viimeiset sanat äidilleni. Minulla on taskussa kynä ja muistivihkoni. Toimittaisitte sitten paperin jonkun välityksellä hänelle Luopioisiin.
(From:) Astu nopeammin siinä, jäädään jälkeen toisista. No, nopeammin siitä!

Kuljemme ohi torin ja yli rautatiesillan ja jatkamme ratavallia pitkin kohti kilometrin päässä sijaitsevaa Elisabetin metsää. Sinne monen elämän lanka on mustan kevään aikana jo ehtinyt päättyä surmanluoteihin. Nopeammin siitä. Miksi onneton komendantin sijainen antoi Saarelle luvan viedä meidät Jämsään? Miksi minulla ei ollut mahdollisuutta sanoa, että tiedän heidät, ei heillä ole aikomustakaan viedä meitä Jämsään kuulusteluihin, he haluavat järkkymättä saattaa loppuun sen, mikä heiltä jäi helmikuussa tekemättä. Välimatka Augustiin ja hänen saattajaansa kasvaa.

(Isomäki:) Vain yksi lause herra From, äidilleni. Hän on elämäni tärkein ihminen. Hänen on saatava tietää, että hän jaksaisi elää. Jos minä olisin teidän asemassanne, niin antaisin kirjoittaa. En estäisi teitä kirjoittamasta.
(From:) Ei sun tarvitsiskaan estää. Mun äitini katos kuoli kun mä olin neljän vanha. Että eteenpäin nyt tai mä ammun.
(Isomäki:) Anteeksi. En tiennyt äidistänne.

Toukokuun ilta on kuulakas. Aurinko on jo vajoamassa länteen, mutta se värjää marssiamme oranssillaan. Eteenpäin siitä. Hiljaa silloin tällöin pysähdellen lähestymme Elisabetin metsää, eteenpäin siitä, matka lyhenee, hautamme lähenee. Eteenpäin siitä. Voi August, sinun hartiasi ovat kyömyssä kuin hautaan horjuvalla vanhuksella. Eteenpäin siitä. Voi ystäväni! Miksi sinunkin pitää kuolla? Sekö on syntisi, että olet Jämsän työväenyhdistyksen sihteeri. Eteenpäin siitä. Sekö riittää, vaikka olet sivistynyt mies ja ehdoton rauhan mies. Nopeammin siitä. Illan tyynessä kuuluu toveriraukkani ja hänen saattajansa hiljaista sanansorinaa. He ovat jo metsän siimeksessä. Rukoileeko August vielä kerran säästämään meidät? (Revolveri paukahtaa kolme kertaa, hiljaisuus.)
Pyydän herra From, antakaa minun kirjoittaa äidilleni yksi ainoa lause, Kirjoittaisin vain, että rakastan häntä ja että hän jaksaisi elää.
(Musiikki häivyttyy.) From katsoo taivaalle kuin etsien jotain. Äitiäänkö? Nyt juokse!

( Musiikkia, Kuutamosonaatti osa 3. Pienen viiveen päästä kuuluu yhtämittaista ampumista, huutoja ”Ampukaa, ei saa päästää karkuun, ampukaa se roisto, juoskaa perään, ei saa päästää karkuun, ampukaa, ampukaa, juoskaa perään, ei saa päästää karkuun”.)

Mutkittele, juokse, juokse, paina päätäsi, juokse kuin raivopää, paina päätäsi, älä anna kuoleman luodin tavoittaa sinua. Sinun on päästävä metsän reunaan, sinun on päästävä. Syöksy mahallesi ja ryömi ojaan, nyt takaisin ylös, et voi jäädä tuleen makaamaan. Nyt he tajusivat mistä nousit ylös, juokse näkymättömissä tuonne oikealle, juokse, juokse, suoraan läpi pensaiston, olet liian helppo maali jos kierrät sen, raapikoot oksat verille, raapikoot, metsän reuna lähenee joka askelella. Metsä, rakas metsä pelastaa sinut, ottaa syleilyysi, imee sisääsi, metsän kohtu on turvasi. Juokse, juokse, varo juurakoita, varo kiviä, et saa liukastua ja kaatua, mutkittele puiden lomassa, sinun on jaksettava juosta, sinun on jaksettava, sinä et saa luovuttaa hetkeksikään, jokainen askel jatkaa elämääsi. Hyvä rakas Jumala sinä olet sittenkin olemassa. Jos minä tästä selviän, en ikinä enää epäile. Juokse, juokse, jokainen askel vie sinua kohti elämää. En enää ikinä epäile. August oli oikeassa, sinun on selvittävä Augustin tähden, hän haluaisi että selviät ja viet sanan hänen äidilleen, sinä selviät, sinä selviät. (Laukausten ääni on vaimentunut, musiikki häivyttyy.) . . .

Minä selvisin, minä selvisin.
Flooran päivänä 29 vuotta sitten, minut piti Kokkolassa teloittaa, mutta sain uuden elämän. Sen elämän ensimmäiset 91 päivää vietin metsissä henkipattona syöden marjoja, juuria, jätteitä mitä milloinkin ja nukkuen havukasoissa, kallion onkaloissa ja ojanrummuissa kunnes yhdestoista elokuuta päädyin Petäjäveden suojeluskunnan haltuun.
Se oli yhdestoista pyhän kolminaisuuden päivän jälkeinen sunnuntai: Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää Jumala, sen sanassa sanotaan. Petäjävedeltä päädyin ystävieni avustama Helsinkiin sairaalaan ja lokakuun lopulla pyhäinpäivän aattona yhdeksän kuukauden painajaiseni lopulta päättyi, kun valtiorikosoikeus odotetusti ja yksiselitteisesti hylkäsi kaikki syytteet, jotka minua vastaan oli nostettu avunannosta valtiopetokseen. Vainajien päivän aattona olin vihdoin elävien kirjoissa vapaana, tuona samana päivänä, jolloin 401 vuotta aiemmin Martti Luther julkaisi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon edustalla. Ja niin uskomaan enemmän sitä, että taivasten valtakuntaan tullaan monen ahdistuksen kautta, kuin tuota lohdutusta: ”ei ole mitään vaaraa”. Yhdeksäskymmenes viides teesi. Viimeinen teesi.
Eikö tarinani ole uskomaton, herra kirjailija, mutta se on totta. En kait muuten olisi tässä . . . Yksi asia minua on kuitenkin askarruttanut kaikki nämä vuodet. Kuten kerroin, olin halunnut ennen teloitusta kirjoittaa äidilleni yhden lauseen. Etsikö Rummin Jussi taivaalta äitiään kuin kysyäkseen neuvoa? Katuiko hän tuona lyhyenä hetkenä tekojaan, saiko hänen sisälleen syvälle piiloutunut hyvyys hänestä hetkellisen vallan ja hän antoi minulle tarkoituksella mahdollisuuden paeta. Hän ei ampunut heti perääni. Oliko hän muka niin hämmennyksissään? Kesti nimittäin riittävän kauan ennen kuin luoteja alkoi sadella kohti. Uskon, että hän antoi minulle mahdollisuuden, siis haluan uskoa niin . . .

(Bachin Air taustalla.) Katsokaahan, näytän teille valokuvan. Tässä on Pentti Arvonpoika kolmen vanhana. Kaunis, viaton lapsi. Nykyään hän on jo kuudentoista, käy koulua ja on hyvä oppilas.
Niin, olin piileskellyt metsissä jo toista kuukautta ja uskaltauduin välillä ihmisasuntojen läheisyyteen. Minulla oli piilopaikka erään ojan rummussa, johon kömmin yöksi metsän siimeksestä. Eräänä aamuna olin nukkunut liian myöhään ja kun kömmin ojarummusta, niin minua tuijotti pellavapäinen, noin kymmenvuotias poika.

Älä pelästy. Ei tarvitse pelätä. Kuka sinä olet . . . Arvo. (Laulaa.) Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa. Se on laulu. Tiedätkös sen . . . Tottakai sinä tiedät. Minä olen Kaarlo. Olen varmaan ihan kamalan näköinen. Olen ollut pitkään metsässä . . . Niin, sitä on vähän hankala selittää. Mutta Arvon ei tarvitse pelätä, en ole mikään roisto tai sellaista . . . Niin, minulla on mahdoton nälkä. Annatko sinä leipäsi? Kiitos Arvo. Anteeksi, että ahmin. Siitä on kohta jo puoli vuotta, kun viimeksi söin oikeaa leipää. Ja nyt söin sinun eväsleipäsi, anteeksi . . . Ettäkö ei se mitään, kiitos, olet hyvä ihminen Arvo, tuo että sinä annoit minulle leipäsi merkitsee minulle vielä paljon enemmän kuin että sain syödäkseni sen nälkääni. Sinä palautit uskoni ihmisyyteen, kiitos Arvo, kiitos. Mutta nyt sinun on mentävä mihin olitkin menossa . . . Että isän luokse metsätyömaalle . . . Ja tuot minulle illalla uuden leivän . . . Kiitos Arvo. Mutta ole kiltti, äläkä puhu kenellekään minusta . . .

Illan tultua pojan vanhemmat olivat lähteneet seuraamaan poikaa ja paljastuin. He eivät kuitenkaan ilmiantaneet minua, vaan alkoivat tuoda minulle ruokaa, vaikka he olivat köyhiä ja heillä oli seitsemän lasta. Ehkä he pelastivat henkeni. Ainakin Arvo ja hänen vanhempansa pelastivat uskoni ihmisyyteen.
Myöhemmin Arvon vartuttua maksoin kaikki hänen opiskelustaan koituneet kustannukset. Ei hänen vanhemmillaan olisi ollut siihen varaa. Olin valmistunut lakimieheksi ja ansioni riittivät siihen hyvin. Arvo valmistui filosofian maisteriksi, perusti perheen ja sai vaimonsa kanssa poikalapsen, tämän Pentti Arvonpojan. Vierailen heidän luonaan muutaman kerran vuodessa, he ovat perheeni.

Pentti Arvonpoika kolmen vuoden vanhana. Kaunis pikku pellavapää. Entä jos tässä olisi kuva Johannes Fromista kolmen vuoden vanhana? Jos olisin nähnyt Johannes Fromin kolmen vanhana, olisinko voinut sanoa, että katso, hän on paha, eikö olekin? En, en olisi voinut sanoa niin koskaan. En sittenkään usko, että kukaan on jo syntymästään paha.

II osa: Rummin Jussi

Sä siis aiot tehä kirjan kapinan aikasista tapahtumista ja keräät siihen aineistoa? Ja että se tulis ulos vuoden päästä keväällä 1948, kun kapinasta on kolkyt vuotta.
Ootas mä kertaan vielä. Kirja sijottus keksitylle paikkakunnalle, Jämsää ei mainita, eikä Jämsään viittaavia tunnistettavia surmapaikkoja niinku Saaren kartano ja kirkon kellotapuli. Henkilöt on kans keksittyjä. Ettei mun tartte muka pelätä, että nimillä ja paikkakunnalla osoittelet . . .
Heino! Enks mä jo sanonu, että mä oon Heino, Johannes Heino. Mä en oo ollu From sitten vuoden kaheksantoista. Että olis herra kirjailijan hyvä se muistaa. Mulla on ollu täällä Lohjalla Heinona näet vihdosta viimein rauha. Mä nain lesken ja sain tyttärii kaupan päälle. No, en mä siitä eukosta juuri perusta, eikä sekään musta, mutta mitä siitä. Mä sain katon pään päälle ja ruuanlaittajan ja se sai miehen. Hyvä kauppa molemmille. Mä oon Johannes Heino, elelen kuinka elelen ja välillä vedän viinat, jos sikseen tulee, mutta mä oon Heino, eikä kukaan muistuttele ja ryppyile mulle menneistä. Että muista että mä oon Heino enkä From tai lähe saman tien käveleen!
Ja jos sä haluut kuulla vuoden kaheksantoista tapahtumista, niin se maksaa rahaa. Mä oon katos läksyni oppinu. Jo lapsena mua käytettiin hyväks. Silloin mä päätin, että kunhan oon riittävän iso, niin kukaan, ei kukaan käytä mua enää koskaan hyväks. Mutta mä erehdyin kerran. Mä annoin kapinan aikaan käyttää itteeni hyväks. Hölmö ja nuori kun olin, niin en katos ottanu maksuja ampumisista heti jokaisen teloitusyön jälkeen. Pääsi saamiset kasvaan ja kasvaan.
Oisin näet eläny vuosikaudet herroiksi, jos Jämsän suojeluskunnan sisäpiirin arvovaltaiset vellihousut olis maksanu sen mitä vissillä puheella oli sovittu. Mutta ne heittäyty kapinan jälkeen muistamattomiks. Eihän me mitään oo sovittu. Eikös Jussi saanu pitää kellot, lompakot ja muut mitä vainajilta jäi. Eiköhän olis Fromin Jussin vaan parempi pitää suu supussa koko ampumisista. Taisitte ylitellä valtuuksianne, teloittaa omin päin, niin jos nyt annettais olla ja seli seli ja kaikkea muuta paskaa paskaa ja vielä kerran paskaa . . .

Mut petettiin. Hyvä on, mut petettiin, mutta mä otin totta vie opiskeni. Kapinan jälkeen mua ei oo vedetty linssiin minkään valtakunnan kaupanteoissa, eikä vedetä vastakaan. Että se on tuhat markkaa aina yhestä vastauksesta ja maksu etukäteen. Sama raha, mikä mulle luvattiin jokaisesta ammutusta punikista . . . Mitä nyt? Sähän pääset halvalla. Silloin vuonna 1918 tonni oli katos paljon enemmän rahaa kuin nyt . . .

Jaa että paljonko niitä saamisia jäi! Hah, haa. Ovela kysymys, ai ai ai. Yrität jujuttaa mut kertoon ilmaseks montako punikkii mä ammuin. Mutta nyt loppu leikki! Se on ensimmäinen tonni tähän käteen, jos meinaat, että tää seurustelutilaisuus jatkuu. Sen takaan, että vastaan kyllä kunnolla, pitkään ja perusteellisesti, jos rahan otan. Mä oon näet näissä asioissa rehellinen mies, usko pois. Mitä sovitaan, niin sovitaan. (Saa rahan.) Tattis.
Jaa että paljonko mun ois pitänyt saada: no, jos totta puhutaan, niin varmaan sellaset nelkyt tonnia ainakin, ehkä ylikin. Riippuu näes vähän kuinka lasketaan. Olin mä varmaan ampumassa kuuttakytä tai seittämääkytä, mutta montako juuri mä ammuin, siis montako kuoli juuri mun luodista, ehkä joku nelkyt on lähellä. Sippola ampu alussa kans, niin kauan kun oli Jämsässä. Se oli ihan hullu punikinvihaaja. Ja Isolukkari ampu kans. Se oli touhuissa melkein loppuun saakka. Hullu sekin. Ne tuli Jämsään rintaman läpi jostain Etelä-Suomesta päin. Saaren Jallu taas oli aina mukana. Ja oli niitä välillä muitakin . . .

No, onko herra kirjailija tyytyväinen vastaukseen, vieläkö lompsastas löytyy tuhatlappusia? Kyselehän vaan, niin tarinoidaan.
Jaa että miltä musta tuntu tappaa . . . No, siihen ihmisten ampumiseen voin kuule vastata yhdellä tavalla: ensimmäisen kerran jälkeen ei tuntunu yhtään miltään. Ja sillonki tuntu vaan koska se oli eka kerta, Punikit tosin väitti myöhemmin, että multa ois päässy sillon ekalla kerralla itku. Joku kylän akka tiesi kertoo että oisin kussu housuuni. Varsinaista paskapuhetta. Enköhän mä kussu housuuni lapsena ihan riittävästi . . . No se nyt ei tähän kuulu. Kuhan halusivat tehä musta jonkun reppanan. Mä en itkeny. Mä en oo seittämän ikävuoteni jälkeen koskaan itkenyt, en koskaan . . .
(Chopinin hautajaismarssi.)

Niin se eka kerta. Se oli helmikuun lopulla. Oli täysikuu ja paukkupakkanen, kävi ilkee viima (viiman ääntä taustalle), oli järkyttävän kylmä.
Jallu ja Sippola taluttaa vankia Saaren riihen taakse. Tai ei ne taluta, vaan raahaa sitä käsikynkässä molemmin puolin niin että sen jalat on melkein pitkänään. Mä jättäydyn jälkeen. Kaivan diagonaalipuvun uumenista kenttäpullon ja otan pitkän ryypyn. Taivaalla on satoja tuhansii tähtii. Se on käsittämätöntä kuinka niitä on niin paljon. Mä otan äkkii vielä toisen ryypyn. Se alkaa tulla ylös, mut mä saan pidettyy sen sisällä.

(Sippola:) Mihinkä se sotapoliisi From luikki?
(From:) Kuselle, herra vänrikki.
(Sippola:) Äläs toista kertaa jättäydy mihinkään ilman lupaa!
(From:) En herra vänrikki.
(Jallu:) Älä hermoile Sippola. Noin pienen miehen on käytävä usein kusella, eihän siihen paljoa kerralla mahdu.
(Sippola:) Toivottavasti se laski kuset päästäänkin . . . No niin poika.
(From:) Herra vänrikki!
(Sippola:) Saat ampua. Teidän on täällä Jämsässä opittava ite ampumaan punikkinne. Mähän voin lähtee rintamalle koska vaan.
Vanki, onko se joku Hassin kyliltä, en mä tiedä, se lysähtää polvilleen riihen seinämältä mihin se on asetettu ja alkaa rukoilla isämeitää.
(Viiman ja musiikin lisäksi myös jatkuvasti toistuva Isä meidän –rukous taustalla).
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iänkaikkisesti. Isä meidän, joka olet . . .
(Alkaa rukouksen keskeltä.) Mä kattelen vankia sotilaskiväärin tähtäimen läpi: eihän se oo kuin laukaisimen painallus, eihän se oo kuin laukaisimen painallus, eihän se oo mun silmissä sumenee . . .
(Sippola:) Saatanan vellihousu! Anna tänne se kivääri! Eihän susta oo mihinkää. Mähän sanoin sulle Jallu, että onkohan tosta pojasta mihinkään. Ite kerto rampanneensa vielä viime kesänä työväentalolla tansseissa. Ooksä joku punikkien vakooja, häh!
Mä riuhtasen kiväärin takasin ittelleni.
(From:) Kyllä mä hoidan homman.

Toi vanki, sehän on vaan samanlainen torppari kun mun eka huutolaisisäntä oli, pieksijä ja toisten hyväksikäyttäjä, samanlainen se on, samanlainen kun ylipäätään kaikki ihmiset on maan päällä . . . Mä puristan silmiä . . .
(Puristaa silmät, laukaus, rukous loppuu seinään.)
Mitä nyt! Outoo! Mähän nousen kevyenä kuin höyhen vangin, Jallun, Sippolan ja myös itteni yläpuolelle. Mähän oon kuin joku painoton keiju tai haamu tai jokin täällä muitten ulottumattomissa.
(Nauhalta.) Antakaa olla, mä hoidan homman loppuun.

Se oon mä, joka puhun, mutta mä oon samalla mä kuulemassa ja näkemässä itteni ja kaikki muut täältä ylhäältä. Nyt mä ojennan kiväärin Jallulle, otan browning-pistoolini kotelostaan, asetan sen vangin päätä vasten vakaasti ihan niinku oisin tehny saman jutun ainakin sata kertaa. Enkä mä tunne yhtään mitään, koska mä en oo muuta kuin joku painoton haamu tai keiju kattomassa kuin jotain ihme näytelmää täältä ylhäältä (laukaus).
Sit käy kuin hups! Mä valahan takasin ikäänku sisälle itteeni. Hassilainen tai kuka lie on niin kuollu kun kuollu voi olla. Enkä mä tunne yhtään mitään, en syyllisyyttä, en sääliä, en mitään.
(Musiikki ja viima häivyttyvät).

Ja miks mun ois pitäny tuntee myötätuntoo tai jotain? Mähän olin sotapoliisi. Mä vangitsin, vartioin, kuulustelin ja tarvittaessa kidutin ja teloitin, eihän siinä sen kummempaa, se oli mun tehtävä. Mä vangitsin, jos käskettiin, mä kidutin, jos käskettiin, mä ammuin, jos käskettiin.
Mä olin sotapoliisi, etsivän rakuuna . . .

(Askelia lumessa.) Kuvitteles kun joku mun vangitsema kahlaa lumessa edellä käsiraudoissa Jämsän torin kulmilla. Ja mä ratsastan suurella hevosella hiljakseen perässä. Mulla on vihree saksalainen diagonaalipuku, valkonen turkislakki, saappaat, kannukset, kenttäpullo, kivääri ja pistooli koteloineen. Ja sapeli vyöllä. En mä varmaan kuule, mutta mä tiedän kun ne kuiskaa toisilleen. Se on Sapeli-Jussi. Siis se Rummin Jussi, se on sotapoliisi. Se vie vankia Saarelle. Sanovat, että öisin niitä vankeja viedään kirkon kellotapuliin ammuttavaks. Sapeli-Jussi varmaan ampunu jo useita kymmeniä . . . Sapeli-Jussi. Siinä nimessä on kunnioitusta ja pelkoa . . . Ne kattelee kunnioittavasti Jämsän torin tienoilta, kun sotapoliisi, etsivän rakuuna, Sapeli-Jussi Johannes From vie vankia Saarelle. Väistävät kunniakujaks. (Askelet häivyttyvät.)

Sen ekan kerran jälkeen ampuminen oli aina samanlaista eli kuin ei mitään, en mä mitään myötätuntoo tuntenu. Ei muuta kun pirtua nokkaan ja menoks sillon kun käsky kävi. Jallu hoiti pirtut Jämsän apteekista. Tiesivät siellä, mitä Jämsän yössä tapahtus, kun Saarelle tilattiin pirtua . . .

(Chopinin hautajaismarssi.)
No joo, kerran mä olin siinä maan kamaralla hetken neuvottomana, ikään ku tosi painavana kirkon kellotapulin lattiaan juntattuna, enkä päässy nouseen irti kehostani. Sen Harteenin vaimo oli tarrannu mua jaloista kiinni ja rukoili että säästäsin sen, koska jos sen mieskin ammutaan siellä jossain Pohjanmaalla, missä se oli vankina, niin niiltä jää paljon orpoja. Hetken mä siinä olin että mitä tässä pitäs, oikeestaan ainoon kerran sen ekan ampumisen jälkeen, kun se roikku siinä jaloissa ja itki ja rukoili kun se oli nainen ja äiti ihan kun mun äitikin oli ollut nainen ja äiti sillon kun mä olin ihan pieni. Sillon mä totta puhuen hetken mietin, että voisinks mä jättää ampumatta, ikään kuin mun äiti ois jostain sanonu, että älä ammu Johannes (”Älä ammu Johannes” jää naisen kaikuna taustalle).
Mut kun mä vilkasin sivulle niin Jallu näytti että anna mennä. Niin mä sitten kuiteskin onnistuin erkaneen ulos ittestäni ja katoin sieltä ylempää kun tyynen rauhallisena otin browningin ja annoin mennä . . . (”Älä ammu Johannes” kovenee.) Eikä siinä mitään, se Harteenin vaimo oli ollu yksi kovimmista kiihottajista. Sen pitikin kuolla, vaikka se oli nainen. Jälkikäteen joku inisi kylillä mulle, että mitä sä Jussi senkin menit ampumaan sehän oli raskaanakin. Mä vaan siihen, että mitä se oikeestaan mulle kuulu, onko joku raskaana. Oisko se pitäny sen takia säästää, sellasen pohtiminen ei kuulunu mulle. Mähän olin sotapoliisi ja etsivän rakuuna, pohtiminen oikeesta ja väärästä ei kuulunu mulle! (Ääni ja musiikki häivyttyvät.)

Ja sitä paitsi eihän niissä ampumisissa oikeesti ollu mitään pohdittavaa: mehän tehtiin oikein, kun alistettiin punikit. Kuohittiin niistä kaikki uho ja uhma, kastroitiin kapinamielen kivekset. Sen sano kerran Sippola. Nyt me pojat kastroidaan punikkien kapinamielen kivekset. Ja se kuohiminen ei ois Jämsässä ilman mua ja Saaren Jallua onnistunu.

No, joko riitti. Vähäänpä sä tyydyit.
Jaa, että mietit että miksi? Joo, joo. ”Jämsässähän ei sodittu. Se oli koko ajan valkoisten aluetta, eikä siellä ollut aseellista punakaartia. Miksi ihmisiä piti ryhtyä surmaamaan?” Ohan noi kuultu.
Sä näytät lukeneen tarkkaan punaisten propagandakirjallisuutta, mähän arvasin sen. Nehän väittää, ettei työväestön taholta tehty Jämsässä k e r r a s s a a n mitään, joka tavalla tai toisella olisi viitannut salaiseen toimintaan vallassa olevaa porvaristoa vastaan . . . Juu ei niin kerrassaan mitään. Vaan entäs ne vallankumousjulistukset puhelinpylväissä tai hiihtämiset punasten puolelle rintamalle. Tai salaiset istunnot tai käräjien keskeytykset aiemmin syksyllä. Juu ei niin kerrassaan mitään. Ja oli niillä tappolista valkosista, siitä mä oon satavarma, vaikka sellasta ei lopulta löytyny. Olivat osanneet piilottaa. Tiesivät, että se olis heti nappi ottaan sille keltä sellanen löytys. Että ei niin kerrassaan mitään, joopa joo . . .
Katos rintama oli lähellä, punaset oli järjestäny Kangasalan Suinulassa verilöylyn ja uhos tulevansa tuota pikaa Jämsään saunomaan. Mitä jos punikit ois päässy Jämsään. Jämsänkosken tehtailla oli satoja punasii työläisii valmiusasemissa. Mitä jos ne ois saanut valmistella kaikessa rauhassa aatetoveriensa marssia Jämsään? Mitä jos punikit ois voittanu kapinansa, häh! Säkin eläisit bolsevikkien komennossa ja kirjailisit korkeintaan ylistyslauluja Otto Wille Kuusisesta, Tuure Lehenistä ja muista konnista.

Se on kuule turha kuvitella, että olot ois pysyny Jämsässä rauhallisina, jos niitä vastaan ei ois pantu luuta kunnolla kurkkuun! Että turha urista siitä, että ampumisia harjotettiin pitkään keväälle, kun oli jo selvää, että punikit häviää sodan ja ettei ne ikinä pääse Jämsään1 Entä sitten? Mitä siinä on urisemista?
Niitten niska oli taitettava, että ne muistais pelätä seurauksia heti, jos pienikin kapina-ajatus juolahtas myöhemmin niitten mieleen joissain salaseuroissa!
Ja oliks tää niskan taittaminen muka sitten jotain liian pitkälle menoo muka? Musta se oli paremminkin isänmaallista toimintaa tulevaisuuden hyväks. Ja kuinka muka määritellään, missä menee liian pitkälle menon raja? Mentiinkö me muka Jallun kanssa aivan liian pitkälle, kun mentiin listimään toukokuussa Lainetta ja Isomäkee Kokkolaan ja Harteenia ja niitä muita Jämsän johtavia punikkeja Närpiöön? Nehän ois päässy kuin koirat veräjästä, kun ne oli kapinan alussa vangittu ja lähetetty eteenpäin suurimpina roistoina. Kohta olisivat kuljeskelleet taas Seppolan kylän raitilla ja Jämsänkoskella ja suunnitelleet uusia kapinoita . . .

(Chopinin hautajaismarssi taustalle.)
Ja entäs sitten Kaarlo Isomäki. Sitä mä kadun kuolemaani asti, että se pääsi multa karkuun Kokkolassa. Me lähestyttiin Elisabetin metsää. Mä saatoin Isomäkee, meidän edellä kulki yks kokkolalainen asemies ja August Laine. Se Isomäki jarrutteli koko ajan ja mä jouduin tyrkkimään sitä eteenpäin. Nopeammin siitä. Sit se pysähtyy kokonaan.

(Isomäki:) Vain yksi lause herra From, äidilleni. Hän on elämäni tärkein ihminen. Hänen on saatava tietää, että hän jaksaisi elää. Jos minä olisin teidän asemassanne, niin antaisin kirjoittaa. En estäisi teitä kirjoittamasta.
(From:) Ei sun tarvitsiskaan estää. Mun äitini katos kuoli kun mä olin neljän vanha. Että eteenpäin nyt tai mä ammun.
(Isomäki:) Anteeksi. En tiennyt äidistänne.

Sen askelet laahaa ja mä jouduin koko ajan tyrkkimään sitä. Eteenpäin siitä. Matka lyhenee, valmiiks kaivettu hauta lähenee. Eteenpäin siitä. Sen pitää kuolla. Oikeesti se on Jämsän suurin roisto: oppinut mies kansankiihottajana. Eteenpäin siitä. Se on susi kansakoulunopettajan vaatteissa, olevinaan joku nuorsuomalainen vaikka on harjottanu punakaartii ja muutenki hyysäilly punasii. Eteenpäin siitä. Jollekin työmiehelle vois antaa jo antaa armon, mutta että säästettäis oppinut kiihottaja. Ei jumalauta! Nopeammin siitä. Kuuluu kokkolalaisen ja Laineen hiljasta puhetta. Ne on jo metsän siimeksessä. Rukoileeko Laine vielä kerran säästämään ne? (Revolveri paukahtaa kolme kertaa, hiljaisuus.)

(Isomäki): Pyydän herra From, antakaa minun kirjoittaa äidilleni yksi ainoa lause, Kirjoittaisin vain, että rakastan häntä ja että hän jaksaisi elää.
Mä kurkkaan taivaalle onks siellä tähtii ja mä kompastun johonkin juurakkoon. Se potkasee mua ja lähtee juoksuun.

(Musiikkia, Kuutamosonaatti osa 3. Pienen viiveen päästä kuuluu yhtämittaista ampumista, huutoja ampukaa, ei saa päästää karkuun, ampukaa roisto, ei saa päästää karkuun, ottakaa se kiinni.)

Se juoksee pellon yli metsään, eikä me sen yhen kokkolalaisen kanssa osuta siihen vaikka me kuinka ammutaan ja Saaren Jallu juoksee sieltä kauempaa ja huutaa ja kiroaa ja haukkuu meitä kuin heikkopäinen. Missä se on, missä se on (etsii) . . . Se pääsi karkuun . . . (Musiikki häivyttyy.)

Siitä Isomäen karkaamisesta mä nään vieläkin unia, Ne unet varmaan riivaa mua lopun elämääni ja saattaa mut hautaan.

On tää elämä muuten kummallista. Mä olin kukistamassa kapinaa, mutta kapinan kukistamisen jälkeen musta tuli täi.
Eks sä kuule? Täi! Musta tuli täi elokuisena iltana Jämsän torilla. Niitä ilmesty muutama jo aikuisen kokoinen pojankolli Arvion kaupan takaa. Pienempiä räkänokkia roikku perässä. Pysähtyvät suoraan eteeni. Tukkivat mun tien. Ja isoin korsto on ammutun punikin Mäkisen poika, se avaa kämmenensä. Katos tätä Jussi, se sanoo. Kämmenellä on iso täi. Katos kummaa, siinähän on Rummin Jussi, se sanoo ja rusentaa täin peukalollaan kuoliaaksi niin että rutina käy. (Rusentaa ja nostaa kämmenensä kasvojensa eteen.) Katos kun Rummin Jussi meni liiskaks.
(Alkaa kuulua nuorison naurua.) Perkele! Olisitpa Mäkisen korsto vähänkään ryppyilly sellaset kolme kuukautta aiemmin. Oisin vieny sut yhtä soittoa Saarelle ja sieltä hautausmaalle ammuttavaksi samaan monttuun isäs kanssa. (Nauru vaimenee pikkuhiljaa.)

Kummallista. Ne sai jo hyppiä silmille. Siis mun, eihän ne porvareitten silmille tietenkään uskaltanu hyppiä. Kiersivät luimusilmineen ne kaukaa. Ne oli alistettu. Mutta mä olin niille siitä huolimatta vapaata riistaa. Eiks se oo aikas käsittämätöntä? Saatiin kesään mennessä kapina kukistettua ja heti kohta mä jo elin metsäläisen elämää. Keittelin viinaa hengenpitimikseni ja kaupittelin ammuttujen kelloja mustalaisille.

Jussi pussi Rummin Jussi, pyöveleistä kamalin, painu siitä helvettiin (lasten lällätys jää toistumaan taustalle.).
Punikkien kakarat lällätti menin mä mihin vaan. Hollilan talon talkootansseissa mut houkuteltiin saunan taakse pontikalle. Siellä oli Iso-Nurminen puukon kanssa. Terveisiä Jussi hautausmaan joukkohaudasta. Että parempi oli pysytellä poissa tansseista. Parempi oli pysytellä poissa hämärän aikaan kyliltä, laivoilta, syrjäisiltä teiltä, Jämsänjoen rannoilta, talojen takapihoilta. Parempi oli pysytellä poissa ihmisten ilmoilta. (Lällätys vaimenee.)

Tiedäks sä miks ne hyppi silmille? Siks koska valkoset hylkäs mut. Ne hylkäs vaikka eiks mun ois sen sijaan pitäny voida käyskennellä ylpeenä niitten seurassa? Multa olis kyselty kuulumiset. Mitäs Jussi, kyllä olit kelpo etsivän rakuuna kapinan aikaan. Hyvää työtä teit, Jussi. (Naisääni) Päivää herra From, koskas tulette meille kahville? Niin, tuupas kylään niin juodaan kaffet ja otetaan päälle konjakit ja poltetaan sikarit.
Niinhän sen ois pitänyt mennä. Mutta ei. Suojeluskuntapatrullit ja niitten rouvat käänsi päänsä kun tiellä vastaan tulivat. Rouvat oikein nyki äijiään että ne kattos muualle. Enää ei ollu kuin Jallu.

(Jallu:) Nyt ei parane suojeluskuntapatrulleiden takia uikuttaa. Se senaattori Ruusuvaara jonkun yksityisetsivän kanssa penkoo Jämsän kapinan aikaisia tapahtumia. Vuolle-Apialan toimeksiannosta. Sen saatanan valeporvarin! Ja Isomäen! Sitä Isomäen juttua ne penkoo juurta jaksain. Sinä perkele kun sen karkuun päästit siellä Kokkolassa! Tässä vielä kusessa on yksi jos toinenkin, kun se elävänä ilmaantui ihmisten ilmoille. Saatana kun sen kanssa toheloit . . . Olis muuten viisainta kun et enää täällä kartanon nurkilla pyöriskelis. Sulle ois Jussi parempi oman ittes ja meitin muitten takia häippästä Jämsästä helvetin kauas ja helvetin pian . . .

Kauas. Pian. Pois. Kaikki hylkäs mut. Musta tuli valkosten sylkykuppi siinä kun punasten. Ne jätti mut yksin. Mulla ei enää ollu ees Jallua. Kauas. Pian. Pois. Jämsästä pois.
(Kuutamosonaatti osa 3.)

Alhojärvi, Kakaristo, Okskulma, Hämepohja eteenpäin, eteenpäin, Länkipohja, Talviainen, Orivesi eteenpäin eteenpäin, Siitama, Suinula, Teisko eteenpäin eteenpäin Tampereelle, Tampere, iso kaupunki, iso rakas Tampere, ottaa syliinsä, imee sisäänsä, vihdoin Tampere, Hämeentie, ihmisvilinä, ei menneisyyttä, ei nimee, ei mitään. Hei hei hei, toi pikkumies on Rummin Jussi. Katos perkelettä, niinhän on. Jämsän pahin lahtari. Katos, katos Rummin Jussi mennääns nurkan taakse. Keskustellaans mitä on tullut tehtyä. Eteenpäin, eteenpäin, pois täältä, pois täältä. Sä oot ikuisesti leimattu. Ei ketään johon luottaa, ei ketään. Sä oot henkipatto. Kauemmas, kauemmas Lempäälä, Viiala, Kylmäkoski, kauemmas kauemmas, Urjala, Humppila, Forssa ja mitä niitä onkaan . . . Sammatti, lokakuu ja Sammatti. Mä, mä mä oon Heisto, Johannes Heisto, Saarijärven takaa, osaan metsätöitä, oon tehny, osaan ajaa hevosta, töitä tartten, kiitti, kiitti, mä teen parhaani. Hei toi on From. Se mikään Heisto oo. Mun eukko tunnisti sen. Kävi täällä savotalla illalla. Sä oot siis From, Rummin Jussi Jämsästä, suurmurhaaja. Mä en muuten tee sun kanssa pätkääkään hommia. Ala vetään täältä. Hei pomo, heitä se helvettiin, jos ei se itse älyy lähtee. Me ei tollasta mätäpaisetta täällä tarvita. Eteenpäin, eteenpäin, Pusula, Lammi, Kirkkonummi, sitten ylös Uurainen, Viitasaari ja mitä niitä on . . . Heisto, Heino, Hulkko, Hänninen, Hämäläinen ja vaikka mitä. (Musiikki häivyttyy.)

Jääkäritykistörykmentin sotaoikeus Hämeenlinnassa vuonna kakskytkaheksan kymmenen vuotta kapinan kukistamisen jälkeen. Syyte: Kokkolassa tapahtuneet August Laineen murha ja Kaarlo Isomäen murhan yritys.
(Ääni tulee nauhalta.) Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.

Svinhufvudin armahduspäätös, joopa joo. Vielä mun piti kymmenen vuoden päästä saada armahdus teoista, joista ei mitään armahdusta olis pitäny saada, koska ne ei ollu tekoja, jotka tarvitsis erikseen armahtaa. Jos mut kerran armahdettiin, niin mähän olin tehny jotain väärin. Käsittämätöntä. Enhän mä tehny mitään väärin. Mä vaan noudatin käskyjä.

Mä vaan noudatin käskyjä, mutta musta tehtiin joku pahuuden ruumiillistuma, suurmurhaaja, lahtarien juoksupoika, mielipuolitappaja, ihmiskunnan häpeätahra, terrorin sairastuttama hylkiö, ihmisraunioinen palkkateloittaja, kaiken halveksunnan ansaitseva luokkaloikkari ja mitä niitä lempinimiä mulle punikkien puolelta annettiin . . . niin ja Itse perkele! Siinä nyt onkin jotain: Itse Perkele omassa ylhäisyydessään! Ken tihutöistä hirmuvallan rohkes mainita, hän Rummin Jussin verilain sai kohta tuntea. Pyöveleistä kamalampi Rummin Jussi on. Ken joutui hänen käsiinsä, se oli onneton. Ei säälinyt hän vaimoja, ei lasten itkuja, vaan tunnotonna tähtäili hän heihin luoteja . .

Kait sä punikkien värssyn oot ylös kirjannu ja kaikki punikkien propagandakirjat lukenu? Oot niistä hurmaantunu niinku kirjailijoilla ja niitten kaltasilla on tapana. Pitää muka olla heikompien puolella. Oikee humanisti! Tekopyhää hurskastelua! Sä oot tietenkin niitä tekopyhiä humanisteja, joita maailma on väärällään. Te kyllä julistatte rakastavanne työläisiä, köyhiä ja jopa spurguja, kuhan ette joudu niitten naapurissa asumaan. Mutta kehuskelette kyllä keskenänne, jos satutte jonkun keräyksen köyhille järjestään. Vaikka jaatte niille kirjojanne että ne lukis niitä vapaa-aikanaan. Varmaan jaksasivat paremmin tän maailman ankeuden kuin että vetäsivät viikonloppukännit, joopa joo . . .

No, joko riitti herra kirjailija, eikös se ollu tässä . . .

Jaa että pitäs kertoo vielä mun lapsuudesta. Siitä miten mua käytettiin hyväks. Oot sä sitkee. No, en mä ymmärrä mitä mun lapsuuteni kapinaan ja sen tukahduttamiseen liittyy, mutta olkoon.
(Kuutamosonaatti osa 1.)
Kuvitteles. On viattomien lasten päivä. Oot isossa salissa. Kuuluu tasaista hälinää. Keskellä on iso pirtinpöytä, jonka vieressä on meklari nuijineen. Pöydän etupuolella suoraan edessä on penkkirivejä. Etummaisissa penkeissä istuu isomahaisii isäntiä ja hienoja rouvia. Ne on huutamassa vähän vanhempii lapsii, joista ne saa kartanoilleen halpaa työvoimaa. Sitte siellä on taempana laihoja torppareita tai mäkitupalaisia akkoineen. Ne on köyhiä. Ne huutaa itelleen pienempii lapsii, sairaita, vanhuksii ja hulluja, joitten pitämisellä ne hankkii itelleen lisätuloja. Ja sitten siellä on paljon uteliaita kylän akkoja ja ukkoja, jotka on tullu kattomaan minkä näkösii huutolaisii on tarjolla ja mihin hintaan niitä annetaan eläteiks. Pöydän takana on kanssa penkkirivi. Siellä meitä istuu rivissä oottamassa vuoroonsa eri ikäisii orpolapsii, kuolaavii tai itekseen mussuttavii mielipuolii, joku kädetön ja joku raihnainen, yksinäinen mummo. Se meklari hakee meistä kunkin vuorollaan kaupattavaks huutolaiseks. On kuin oltais hevoshuutokaupassa. Mua ei oo vielä haettu ja mä ootan koko ajan että äiti tulis tuolta väkijoukon takaa ovesta mun luo ja sanos että eiköhän Jussi lähetä kotiin, siellä ruoka jo oottaa.
Huudettavat senkun vähenee. Riuska nuorukainen menee yhteen isoon taloon, topakan näkönen likka toiseen, se mummokin pääsee isoon taloon, kaipa se vielä on sen verta voimissaan, että siitä on työhön. Kohta siellä penkkirivissä on enää yks mielipuoli ja mä, eikä äitii näy. Sitte on sen kuolaavan hullun vuoro.

(Meklari): Mitä vaaditaan Pekasta, mitä vaaditaan. Pekka tyytyy vähään, ruokaa ja joku nurkka missä oleilla, ei muuta . . . Kakstoista tuhattako, ei se on kyllä liikaa, ei kunta voi niin paljoa maksaa . . . ykstoista huudettu sieltä . . . ei onnistu, ei . . . kahdeksalla tonnilla lähtee, kahdeksan tonnia vuodessa on paljon rahaa, siitä jää ylöspidon jälkeen ihan mukavasti sukan varteen . . . ei kymmenen riitä, se on kahdeksan, sen rajan on kuntakokous asettanut. Lähteekö kahdeksalla, mitä vaaditaan . . .
(”Mitä vaaditaan” jää kaikuna taustalle vaimentuen.)

Ei sitä huuda kukaan, ei herrat eikä köyhät, vaikka meklari kuinka maanittelee. Se kait viedään takasin vaivastaloon tai johonkin. Sit on enää mä, eikä äitii näy. Kait mä oikeesti ymmärrän ettei se voi tulla sieltä taivaasta. Ja koska mä oon niin pieni, niin meklari nostaa mut siihen pirtin pöydälle, pitää mua toisella kädellään tukasta kiinni ja toisella kädellään se heiluttaa nuijaa ja alkaa mesota.

Ja täällä meillä vielä on tällainen reipas pikkumies, mikäs sun nimi olikaan . . . No kerropas meille kuka sä oot . . . No joku on vienyt pikkumiehen kielen, mutta kyllä sieltä puhetta tulee, oon kuullu. Tää seitsenvuotias pikkumies on Johannes From eli Rummin Jussi vaan. Kuten tiedämme Jussin äiti, Pyntän talon Amanda kuten moni teistä muistaakin, kuoli muutama vuosi sitten keuhkotautiin ja Jussi ja hänen sisaruksensa jäivät isänsä Jeremiaksen hoiviin. Monethan teistä muistavat, kun Rummin hevoset kuljettivat paperia Jämsänkoskelta Vilppulaan ja kuljettaisivat kait vieläkin, ellei Jeremias parka olisi Amandan kuoleman jälkeen sortunut viinaan ja uhkapeleihin ja joutunut myymään hevosensa. Syksyllähän Jeremias onneton sitten liuotti huolimattomasti puusepän lakkaa suolalla. Ei laskeutunut myrkkyaine pullon pohjalle ja meni hotaisemaan sitä sisuksiinsa pirtun seassa. Senhän tiesi mitä siitä seurasi: Jeremias parka otti ja kuoli. No se siitä, mutta nyt pitäisi löytää tälle pienelle orpopojalle uusi koti, sijoituspaikka, jossa hän voi varttua rauhassa mieheksi. Pienihän Jussi vielä on, mutta varmasti jo kesällä käy paimeneksi ja navettatöihin ja siivoamiseen ainakin. Ja tiedä vaikka minkälainen hevosmies Jussista vielä tulee. Sen voin sanoa, että kiltti lapsi Jussi on ja tottunut tyytymään vähään, enkä ainakaan minä ole koskaan kuullut Jussilta itkun tirahdustakaan. No niin mitä vaaditaan, mitä vaaditaan. Kuka Jussista vähiten tarjoaa, saa kelpo pojan elätikseen. Mitä vaaditaan, mitä vaaditaan . . .
(”Mitä vaaditaan” jää kaikuna taustalle, häivyttyy.)

Ensin mä ajattelin, että jos mulla ois kivääri tai joku sellanen niin mä ottasin sen ja ampusin ne kaikki, mutta tajusinhan mä ettei mitään kiväärii ollu. Sitte mä keksin, että mä ikään kuin siirryin siitä pöydältä kokonaan pois johonkin muualle, sellaseen tyhjään huoneeeseen, jossa oli valkoset seinät, mutta ei oven ovee. Huoneessa mä sain olla rauhassa yksin, koska sinne ei kukaan päässy, kun ei ollu ovia. Kaikki yleisön ja meklarin äänet kuulu jostain kaukaisuudesta, jota ei oikeesti ollut enää olemassa, oli vaan se valkonen huone.

(Meklari): Kerran ei hinta siitä halpene, niin Johannes From on huudettu elätettäväksi viiden tuhannen markan vuotuista maksua vastaan torppari Kalle Siukolalle. Huutolaishuutokauppa on päättynyt, kiitos osanotosta.

(Musiikki häivyttyy ja yhtyy Bachin Airiin.)
Se Siukola ja sen akka vie mut rähjäseen torppaansa. Siellä on kolme niitten omia mukuloita, mua vanhempii kaikki. Mulle annettaan uunin viereen joku pieni ruokakippo, jossa on laihaa vellii ja leivänpala ja siinä mä syön yksinäni, kun se torpan väki syö pöydässä ja niillä on suolakalaa ja paksuu puuroo ja muuta särvintä. Yöllä ne kaikki muut nukkuu sängyssä, mutta mä nukun tuvan lattialla penkin alla jonkinlainen tyyny pään alusena ja joku kulunut raanu peittona. Ikkuna siinä mun kohdalla on jäätyny sisäpuolelta. Ei mulla oo ees villapaitaa villahousuista puhumattakaan, samat päällysvaatteet kun päivällä. Mä herään melkein joka yö siihen että mä palelen ja hytisen ja mulla on nälkä ja multa pääsee housuun. Aamulla isäntä sitte hakkaa mua suolivyöllä tai piiskalla.

Annahan olla laitimmainen kerta, kun ittes kastelet, kuulitko. Haisee koko pirtti. Kait sun nyt pitäs yöllä osata ulos mennä. Mitä, hymyileks sä poika jumalauta. Kyllä mä sun naamaltas hymyn pois hakkaan. (Pois hakkaan jää soimaan taustalle.)

Siinähän hakkaat, en itke, ei oikeesti tunnu miltään, ei yhtään miltään. Mä oon katos valkosessa huoneessa. Sä et tänne pääse, kun tänne ei oo ovee. Tänne ei pääse kukaan muu kuin mä. Sen kun hakkaat. Mä en tunne kipuu enkä mitään, hakkaa kuule ihan rauhassa . . .

(Pois hakkaan sulautuu lällätykseen.) Jussii pussii haisuliinii, taasko sil on housus pissii (lällätys jää taustalle).
Valkoseen huoneeseen mä luikenen koulun pihallakin, kun muut samanlaiset köyhät reppanat kuin mä pilkkaa mun ryysyjä. Mä kun oon yöllä kussus housuuni ja hiihtäessä märät housut on jäätyny talvipakkasessa pellinkoviks. Siinähän lällättävät, kyllä mä sanat kuulen, mutta ne ei merkitte mitään, kun mä oon valkosessa huoneessa. (Lällätys vaimenee.)

Ja sinne valkoseen huoneeseen mä pakenen sillonkin, kun yks Late ja Väiski hyppii mun päällä, kun mä makaan kuralätäkössä. Ei se satu yhtään, kun mä oon sulkeutunu sinne huoneeseen, mä en tunne yhtään mitään.

(Musiikki vaimenee.) Enkä mä tunne mitään . . . Mä en ees muista miltä tuntuu kun tuntee. Hyvästi herra kirjailija.